sunnuntai 17. elokuuta 2014

Mä duunaan

Voiko kirjoittaa kirja-arvostelun kirjasta, jota on lukenut 11 sivua? Mä duunaan - joten voi. Ostin Tove Janssonista kertovan pokkarin Ateneumin museokaupasta tänään. Avasin kirjan bussissa kotimatkalla, kun kännyllä surffatessa alkoi akku varoitella. Kirja alussa kolahti eräs kappale sen verran hyvin omaan nilkkaani, että näin parhaakseni laittaa kirja sivuun odottamaan otollisempaa lukuhetkeä.

Tove Janssonin ateljeekodissa oli kaksi sanaa pannassa. Sanat "inspiraatio" ja "luoda" oli korvattu sanoilla "työ" ja "halu". Boel Westin Tove Jansson Sanat, kuvat, elämä - kirja (2007) tiivistää vahvasti ihaillun kirjailijan, taidemaalarin ja kuvittajan työfilosofian aivan ensilehdillä. "Duunaaminen tarkoittaa tekemistä, puuhaamista, idean löytämistä ja sen työstämistä." Ateneumin näyttelyn jälkeen voi todeta, että duunattu on, sen verran laajan horisontin piirsi näyttely Toven elämäntyöstä.

Me duunareita ollaan kaikki, ihan jokainen,  yrittäjät, palkansaajat, työttömät ja taitelijat. Mutta kaikki duunarit ovat erilaisia. Elämähän on yhtä duunaamista, teet ja puuhastelet, saat idean ja työstät sitä tai jätät työstämättä. Haaveilijan ja toteuttajan välillä on kammottava kuilu - haihattelijan ja Tove Janssonin välillä yks Grand Canyon. Meillä kaikilla oppia otettavana tuotteliaasta Tovesta. Ei niin, etteikö duunailuun liittyisi haaveilua ja sopivasti haihatteluakin, mutta tekeminen ja työstäminen ovat duunailun ratkaiseva osuus.

Menestykseen tarvitaan kuitenkin vielä jotain muuta kuin duunailua.Olen nähnyt kymmeniä duunailevia yrittäjiä, jotka raadannasta huolimatta eivät menesty. Olen myös nähny monta ihmistä jotka menestyvät, vaikka eivät sen pahemmin duunailisikaan. Toven varhaiseen ex librikseen oli kirjattu kaksi sanaa, joista toinen ei kuitenkaan ollut menestys - vaan  rakkaus. Työ ja rakkaus - SIKSI ajattelin lukea kirjan myös sivusta 12 eteenpäin.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

EI - voi olla ihan positiivinen sana

Elämä alkaa ottaa uomaansa. Remontti ei ole edistynyt. Vanhoista tavoista pois oppiminenkin on yhtä haasteellista kuin odotinkin, mutta KYLLÄ jotain olen oppinut: sanan EI. En käytä sitä läheskään yhtä usein kuin olisi tarpeellista, mutta kun sanon ääneen sana EI - en tunne siitä syyllisyyttä. En koe olevani huono ihminen. \o/ se on voimaannuttavaa jopa!

EI - tuo lyhyt ja ytimekäs sana on kuin avaimen reikä - tiukkarajainen, muotoiltu, kova, joustamaton. EI on portinvartija, joka hyväksyy vain yhdenlaisen vastakappaleen. EI voi kätkeä taakseen uuden maailman ja aivan uusia mahdollisuuksia. KYLLÄ-maailman hattaraassa taas piilee II tyypin sokeritaudin vaara, se on yhtä höttöä - suo siellä, vetelä täällä, loputtomasti.

Voiko ahdasmielinen, oman edun tavoittelija löytää oven takaa pimeään keskiaikaan sijoittuvan taantumuksen - KYLLÄ, voiko superpositiivinen naminami-konsultti osua aina oikealle polulle - EI. Mutta ehkäpä maailma näyttää parhaimmalta silloin, kun katsomme sitä mahdollisimman rehellisesti. Luuloteltu epäkuva hankaa yhteen reaalimaailman kanssa, siinä kitkassa pohjattomat pessimistit ja ylitsevuotavat optimistit pettyvä lopulta aina.

Sano siis KYLLÄ tai EI huijaamatta itseäsi tai kanssaihmisiäsi, niin todennäköisesti hengittäminen on helpompaa - vaikka se ei maailmaa mihinkään muuttaisikaan. Jos rakentaa itsensä mielikuvaksi ja elää tyydyttääkseen muiden odotuksia itsestään - on tuomittu kulkemaan ovelta toiselle ja saamaan käteensä nipun avaimia, jotka eivät sovi mihinkään avaimenreikään. Onko kaikki sitä miltä näytää, vai sitä mitä, uskot sen olevan? Vai voisinko alkaa vain elämään?



keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Eri aika, eri paikka - sama batmankanava

Vuosi 2011 koetteli rajojani. Huomasin, että elämästään voi tehdä kovinkin monimutkaista. Vuoden lopussa puuskutin tien risteyksessä, jatkaisinko ryteikössä rämpimistä vai uskatautuisinko astumaan aukealle, silläkin uhalla että näkisin edessäni muutakin kuin seuraavan minuutin vesakkohaasteen. Päädyin lopulta Cornwalliin rantatörmälle. Atlannin smaragdinvihreät aallot pirstoutuivat kerta toisensa jälkeen, enkä ole koskaan tuntenut itseäni eheämmäksi. Vuoden 2012 yhdeksänkymmentä matkapäivää antoivat 90 syytä muuttaa elämän suuntaa.

2013 aloitin purkutyöt eteisestä, niin kodissani kuin työelämässänikin. Huone on nyt tyhjä ja tuleva vuosi on varattu uuden oppimiselle ja pohjatöiden tekemiselle. Aion opetella nyt rakentamista ja tavoitteiden toteuttamista. Helppoa se ei tule olemaan, koska tyhjyyden sietäminen ei hamsterin lapseksi syntyneeltä norsulta käy luonnostaan. Tyhjyys on rikkaampaa kuin täysinäisimmätkään aarrekammiot. Tyhjän tilan luominen avaa mahdollisuudet.

Onhan elämässäni toki paljon hyvää ja säilytettävää, mutta valitettavasti kaiken rojun keskellä ne eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Olen tehnyt itselleni uuden kalenterin, jossa on joka päivälle kymmenen haastetta - viisi tavallista tehtäväsaraketta ja viisi saraketta, jotka ovat vastaavasti omistettu asioille jotka jätän tekemättä. Olisi hienoa, jos voisi vain positiivisesti kannustaa itseään, mutta vapaalla kasvatuksella olen huomannut että EI sana on jäänyt oppimatta kokonaan. Ja mikäänhän ei voi olla tasapainossa jos toinen puoli puuttuu. Jonkin aikaa pystyy hämäämään itseään kohdistamalla huomionsa jonnekin muualle, mutta kun avaa silmänsä ei ongelma mihinkään ole poistunut, koska ei alun perin ole estänyt sitä syntymästäkään. Ei voi olla voimia uuteen jos vanhat tavat eivät lakkaa pätemästä. Poisoppiminen - se olkoon tulevan vuoden voimasana.


keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Aika varas tuo aika nimittäin

Huomasin tässä muutama päivä sitten, että olen jotenkin tippunut välitilaan, siis tilaan jossa aikaa on vaikka muille jakaa, mutta samalla se aika vaan katoaa johonkin. Välitilassa oleminen edellyttää kaiketi myös sitä, että odottaa jotakin tapahtuvaksi. Odottaminen ei ole vahvimpia puoliani, mutta olen päätynyt pyörimään klassisesti byrokratian rattaisiin, joissa tunnetusti vaikuttamisen mahdollisuudet ovat kovin miinusmerkkisiä. Kärsivällisyyttäni siis koetellaan.


Toisaalta tekemistähän riittää ja terveyden reistailu on pitänyt huolen siitä, ettei lepääminen edes aiheuta suurempia omantunnon tuskia. Olen tottunut kiireen tuntuun ja jos kiirettä ei ole niin kotikutoisesti olen sellaista kyennyt taikuroimaan ihan omin avuin mitä ihmeellisimmillä projekteilla. Eteisessä odottaa vanha vaatekaappi purkamista ja vähän joka huone pientä päivitystä. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen, että kiire ei ole kovin tervettä, eikä kiireellisyys, sen nauttimasta kansansuosiosta ja yleisestä hyväksynnästä huolimatta ole tavoiteltavaa. Pitäisi jotenkin saada laatusana korvaamaan tuota kiirettä ja keskittyä olennaiseen. Päästää irti kaikki-mulle-heti maailmasta ja astua rohkeasti mikä-mikä maahan, osata esittää kysymyksiä ja kuunnella - pysähtyä ja odottaa. Mikä-mikä maassahan aika pysähtyy, joten ei kai sitä kukaan voi varastaakkaan. Pitäisi oppia olemaan läsnä tässä hetkessä.

Muistui sitten mieleeni sanonta, sitä luot - mihin keskityt. Väsäilin fraasista eilisellä taulunkin iltapuhteeksi, ihan vaan muistuttamaan siitä. Tänään päätin selvittää mihin se aika katoaa ja kirjasin  kaiken ylös mitä päivän aikana puuhailin. Huomionarvoista on, että jo pelkkä kirjaaminen ohjasi toimintaa, roikuin ainakin kolme kertaa vähemmän netissä kuin normaalisti. Kirjaamisesta aiheutui myös 5 ja puoli sivua sekalaisia toteamuksia ja hajatelmia muistikirjaan. Huippusuoritus ihmiseltä, jolla ei koskaan ole ollut kärsivällisyyttä pitää minkään valtakunnan päiväkirjaa. Ehkäpä jatkan tätä kirjaamista pitempään, ihan vaan selkiyttääkseni itselleni omia toimintatapojani.


tiistai 15. lokakuuta 2013

Ristiaallokko

Nyky-yhteiskunta on toivottoman ristiriitaisten motiivien suma. Yhtäältä toivotaan talouskasvua, toisaalta varoitetaan luonnonvarojen tuhlauksesta, kolmas kertoo, että kaikki tämä olisi yhdistettävissä.

Ihanteena olisi puuhakas downshiftaaja, joka ekologisesti shoppaa laadukkaita tuotteita indiekaupoista ja DIYkkaa kirppistavaroista ihanaa sisustustavaraa kotoillessaan tasapainoisen, luovassa yhteisössä viettämänsä työpäivän jälkeen. Illalliseksi valmistuu tämän hetken hitti Ramenburgerin kasvisversio TIETTY (onhan sentään lihaton lokakuu) ja salaattikulhosta löytyy perheen kanssa yhdessä kerätty villivihannessalaatti. Jossain välissä äippä ehtii vetämään päälleen sen seitsemät uudet syysvermeet ja otattamaan itsestään kuvia "päivän vaatteissa" oma lookbookkia varten. Siis what....ja ainakin yhden tuhannen blogin perusteella koko homma on ihan piis of cage (se Nicolas Cage).

Moni on todennut, että oravanpyörässä ei kannata pyristellä ja naisten lehdet tursuaa artikkeleja eheytyvistä stressivapaista ex-murehtijoista.  Mutta  nyt tuntuu, että todellakin siitä downshiftaamisestakin on tehty suorittamista ja kilpailua - kuka downshiftaa tykimmin, kuka ekoilee letkeimmin.

Totuus on vaan todella monelle aivan toisenlainen - jengiä potkitaan yt-neuvottelujen tuloksena pätkätöistä pihalle tai vakkaripaikalta lomautukselle, Turku päättää olla jakamatta jämäruokiaan ihan vittuillakseen uusista säädöksistä ja maailman taloustilanne kiikkuu veitsenterällä samalla kun poliitikot tökkivät toisiaan sukkapuikoilla silmiin.

Ristiaallokko. Mihinköhän tämä purkki on ajelehtimassa? Miten säilyttää tasapaino, vai onko se edes mahdollista?



lauantai 6. heinäkuuta 2013

Peijaiset

Vuosi sitten tunsin suurta levottomuutta siitä, että jotain olisi tehtävä, muututtava - nahka alkoi kiristää. En ole sen tyyppinen ihminen että saisin aikaan niitä toivottuja pieniä muutoksia elämässäni, se on kaikki tai ei mitään, se on nyt tai ei koskaan.

Naisten lehdet ja netti on pullollaan ohjeita; näin saat elämäsi hallintaa, järjestystä kaaokseen, laihduta, rikastu, menesty ja valloita...Tosiasiassa eihän tuollaiset otsikot myisi vuodesta toiseen, jos muutos ja elämän hallinta olisi pala kakkua. Nyky-yhteiskunta on motiivien ristiaallokko, eikä siinä navigointi ole pienelle ihmiselle helppoa. Helpompaa on alistua siihen rooliin, jonka isoveli antaa - keskittyä hallitsemaan sukkalaatikkoa ja yrittää suoriutua prisman hyllyviidakko-survivalseikkailusta vuosi toisensa jälkeen.

Monelle tuttavalleni on tullut suurena yllätyksenä se, että olen hyppäämässä johonkin uuteen niin, että minulla ei ole mitään suunnitelmaa tulevasta. Siis siitä mikä se uusi on. Tilanne aiheuttaa muissa levottomuutta, mutta oma nahkani tuntuu taas joustavalta. Olen päättänyt järjestää itselleni elokuun lopulla peijaiset, siis todelliset kuoppajaiset, toivoen tietysti, että karhun henki palaa metsään. Toivon, että rituaalista olisi itsellenikin apua ja voisin todellakin laskeutua alas Odinin puusta ja nähdä asiat uudessa valossa.

Uskon että ihmisen on vaikea hallita itseään, on paljon helpompi hallita olosuhteita, mutta kun tasapainoaan horjuttaa, antaa itselleen mahdollisuuden päästä tekemään korjaavaan liikkeen - vaikka se onkin pelottavaa. Eräs parhaita ratsastukseen liittyviä oivalluksia oli, kun sain eräältä valmentajalta neuvon harjoitella putoamista, siis kerta toisensa jälkeen oli yritettävä saattaa itsensä siihen pisteeseen, että on tippumaisillaan hevosen selästä. Hyväksi ratsastajaksi ei hänen mukaansa tultu sillä, että siellä hevosen selässä yritettiin jäykkänä kontrolloiden pysyä vaan siitä, että oli joustava ja kykenevä saavuttamaan tasapainon yhä uudestaan ja uudestaan muuttuvissa tilanteissa. Onko siis koko elämän tarkoitus yrittää kontrolloida itseään niin, ettei hukkaisi avaimiaan, lompakkoaan, pitäisi rutiininsa, työpaikkansa, elämänsä ja prisman hyllypaikat järjestyksessä vai olisiko sittenkin enemmän hyötyä siitä, että kykenee nousemaan pystyyn vähän suuremmankin järistyksen jälkeen.

Luonnon ihan oma polku Picolla ei ole kovin suoraviivainen



keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Rannalla

Sisämaassa ahdistaa, sisämaassa ahdistaa se rannattomuus. On hyvä olla äärettömän äärellä - nähdä veteen piirtyvä taivaanranta, ulappa. Rannalta olen löytänyt elämäni suurimmat oivallukset ja lapsuuden tärkeimmät aarteet. Rannalla olen pohtinut syntyjä syviä ja katsonut mustaan veteen.

Vuonna 2000 istuin mukavassa seurassa eräässä koulutustilaisuudessa rannalla. Ranta sijaitsi Kanarian saarella, sillä inhalla Playa del Inglésillä, jossa vietettiin - ja varmaan vietetään vielä tänäänkin - bileitä teinihelveteiksi rinnastettavissa yöklubeissa. Vaikka keskustelu polveili jouhevasti, huomasin kaivelevani hiekkaa. Hetken päästä käsiini osui pieni keramiikkalaatan pala. Siis sellainen palanen, joka olisi voinut irrota mummolan keittiön seinästä. Yksi pala avasi silmäni ja pian huomasin, että paloja pilkisteli siellä täällä hiekan seassa. Puuha tarttui ja pian yksi jos toinenkin keskustelupiirin jäsen poimi palasia esiin.

Jotenkin se sitten kolahti. Maailma on aina edessämme sirpaleina, se mitä paloja eteen sattuu on - mitä muutakaan kuin - sattumaa. Joskus palasista muodostuu kuva, tärkeä osa elämää,  joskus ne jäävät piiloon ajan kinostaessa hiekkaa. Elämä on etsimistä, niiden omien palojen etsimistä.
Toisilta ihmisiltä ja aivan kummallisista paikoista voi löytyä juuri se puuttuva osanen. Silloin, sillä rannalla, päätin että kääntelen palasia rohkeasti ja kuljen teitä jotka eteen tulevat. Pienistä palasista rannalla muodostui elämäni ohjenuora.

Vuosia myöhemmin luin jostain, että tällaiselle ilmiölle on olemassa psykologiassa ihan oma termikin - sisäinen puhe. Siis jokin ajatus, uskomus, asennoituminen, joka ohjaa syvemmällä tasolla toimintaa. Näin ainakin asian ymmärsin. 


Nyt ajattelen, että jos nuorasta, kuten mistä tahansa narusta pitää molemmin käsin kiinni, ovat kädet sidottuina. Kaukoviisaana on helppo nähdä, että en kovinkaan paljon ole ohjannut elämääni. Olen kirmaillut palojen perässä rantahiekalla jo yli 10-vuotta, vuodet joita ruuhkavuosiksikin kutsutaan. Elämästäni on muodostunut jotakin muuta, kuin mitä käsite "normi" pitää sisällään. Olen ollut mukana niin huimissa jutuissa, että ilman tätä löytöretkeilijän mantraa, en olisi millään niihin sotkeutunut. Asfalttiviidakkonomadi - se minusta muotoutui. Jo hieman yli kolmekymppisenä havahduin siihen tunteeseen, että muut istuvat junassa ja itse juoksen sitä kiinni. Elämä hengästytti.

Kuinka vaikeaa onkaan irrottaa elämänsä punaisesta langasta. Luoja(* yksin tietää, kuinka olen yrittänyt. Syksyisellä matkallani olin monesti rannalla, Cornwallissa alinomaa. Oli aikaa pohtia palasia ja niitä kuvioita joita elämääni oli piirtynyt. Olen päättänyt löytää uuden nuoran, sisäisen puheenparren, jossa voin toimia myös elämäni kipparina. Olen tarttunut jo ruoriin ja eikö sekin ole jo jotain.


*) Luoja tässä tekstissä on ulkona kristinuskon muovaamasta laatikosta ja esiintyy tässä vain  mukavan sanonnan ruumiillistumana :D

Inspiraatiokuviksi olen valinnut nyt kuvia rannoilta:

Porton laattoja...muuten alkuperäiset palat Ingelsin rannalta ovat vielä tallessa, täytyy lähteä Pääsiäisenä tonkimaan varastoa.

Lautta matkalla Ponta Delgadasta Santa Marian saarelle. Kuva siis Azoreilta

Picon tulivuori Pico Faialin saarelta nähtynä. Azoreilta tämäkin.
Azorien mustaa hiekkaa ja arvartuneen mielen lisäksi myös housut avartuivat
kummasti reissun aikana.
Lähellä Genovaa. Melkoisen merellinen baari.
Rannalla Portossa
Ilman varpaita Portossa
Vasten auringon siltaa...Porto
Upein ranta reissun aikana, lähellä Lizard Pointia
Yllätysmaisemat Marseillin kyljessä
Simpukkainvaasio Venetsiassa